Yhteiskuntatieteet

Sami Pihlström

Tieteenfilosofian jättiläiset vastakkain

Sami Pihlström kirjoittaa artikkelinsa kahden tieteenfilosofian jättiläisen, Thomas S. Kuhnin ja Karl R. Popperin, vastakkainasetteluna. Teokset joiden suomennoksista Pihlström tekstinsä ammentaa ovat Kuhnin ”Tieteellisten vallankumousten rakenne” ja Popperin ”Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu”. Kirjoissa käsitellään vakavasti tieteen historiallista kehitystä pohtimalla mm. englanninkielisen ”analyyttisen” filosofian historiaa, jota joidenkin mielestä ei edes ole olemassa. Tämä tarkoittaa aina 1950-luvulle asti hallinneen loogis-empiristisen tieteenfilosofian historiallisuuden (kehityslinjan) tunnistamista. Pihlström pitää Kuhn-käännöstä lähes kelvottomana, mutta pystyy omalla asiantuntemuksellaan ylittämään käännöksen virheet.

Pihlström käsittelee ensin Kuhnia. Kuhnin teoria kytkeytyy ”realismin ongelmaan”, jossa puolustetaan anti-realistista tietoteoriaa. Voiko Kuhnin teoriaa siis käyttää perusteena relativistisen (onko relativismi oikea termi tai synonyymi realismille?) tietoteorian kritiikissä. Kuhn ei kylläkään hyväksy ”naiivia realismia”, jonka mukaan tieto tai totuuden kasautuvat. Kuhn kirjoittaa tieteellisistä vallankumouksista, mutta pitää tieteen kehitystä paljolti epäjatkuvana. Toisaalta Kuhn hylkää myös tieteen instrumentalismin, eli teorioiden rakentamisen havaintojen perustalta. Kuhn ei hyväksy instrumentaalista tiedekäsitystä, jonka mukaan teoriat luodaan empiiristen havaintojen pohjalta. Lisäksi tieteenfilosofian harjoittamisessa tarvitaan historiallis-sosiaalisen kehityksen huomioon ottamista.

Kuhn eroaa Popperista siinä, että hän argumentoi Popperia enemmän empiirisesti (fysiikka ja kemia) ja historiallisin argumentein. Kuhnia ei ”saa” kuitenkaan tulkita instrumentaalisesti. Kuhnin kanta eroaa jyrkästi Popperin kannasta. Kuhnin paradigma-käsitteen keskeiset merkitykset ovat (1) konkreettiset ”malliesimerkit” ja (2) tieteenalamatriisi. Malliesimerkit toimivat paradigman sisällä historiallisesti tärkeinä ongelmien ratkaisuina ja tieteenalamatriisi käsitteiden tms. kokonaisuutta, mikä vallitsee tällaista paradigmaa toteuttavassa tiedeyhteisössä.

Kuhnin tärkein tieteenfilosofiaa koskeva oivallus oli oivallus tieteellisen muutoksen epätasaisuudesta. Paradigmat säilyttävät hyvin asemansa, mutta vaihtuvat usein väkivaltaisesti. Tieteen (paradigman) kehitys etenee Kuhnin mukaan kolmivaiheisesti. Ensin eletään sattumanvaraisuudessa, josta noustaan jonkin paradigman osoittauduttua parhaaksi ongelman ratkaisijaksi normaalitieteen vaiheeseen. Normaalitieteen harjoittaminen ikään kuin edellyttää sen, että tiedeyhteisö tietää kaikki olennaiset tieteenharjoittamisen pelisäännöt ja tiedettä tehdään ikään kuin laajalti hyväksytyn paradigman sisällä. Normaalitiede kriisiytyy kolmannessa vaiheessa kilpailevan paradigman noustua haastamaan normaalitieteen paradigmaa. Esimerkiksi Galilei murskasi teologisen käsityksen maailmankaikkeudesta ja vanha tieto väistyi pitkähkön ajan jälkeen ainakin sikäli kun se koski fysikaalisia tosiasioita. Tieteellinen vallankumous johtaa Kuhnin mukaan taas uuden normaalitieteen harjoittamiseen, mikä joutuu taas aikanaan uuden paradigma-haasteen kohteeksi. Tieteelliset vallankumoukset jäävät piiloon, koska ”voittajat” kirjoittavat historian uudelleen.

Kuhnin teoriaan kohdistunut kritiikki (Ilkka Niiniluoto) voidaan jakaa kahteen ryhmään: (1) Normaalitiedettä väitetään liian dogmaattiseksi ja (2) vallankumoukset ovat liian irrationaalisia. Popperin mukaan tieteessä pitäisi vallita jatkuva kumoustila. Popperin mukaan kuhnilainen normaalitiede on huono asiantila tieteessä, koska se on kriittisen ihanteen vastaista tiedettä. Teorioita tulisi Pihlströmin mukaan arvioida ja arvostella, mutta tämä koskee myös tieteenharjoittajaa itseään. Kuhnin normaalitieteessä ei Pihlströmin mukaan ole sijaa riittävälle teorioiden kritisoinnille. Popperin Kuhn -kritiikissä ei huomioida sitä, että normaalitieteen tarkentuessa, se tulee samalla altistaneensa itsensä ikään kuin uudella paradigmalla korvautuvaksi. Vallankumoukset voivat olla myös irrationaalisia siinä merkityksessä, että teoreettisten termien referenssit voivat muuttua niiden merkityksen pysyessä yhä samana.

Kuhnin mukaan totuuden käsite ja tieteen edistys eivät ole mitenkään yhteydessä toisiinsa. Tämä antirealistinen kanta on herättänyt kritiikkiä ja Kuhn on jopa koettu tieteen objektiivisuuden ja rationaalisuuden uhkaajaksi. Kuhnin mukaan (1) uudet teoriat ovat vanhoja parempia ongelmanratkaisussa, (2) teorioiden kehittyminen on selitystä olioiden ja todellisuuden välisen yhteensopivuuden paranemisesta, ei tiedon kasautumisesta ja (3) ei ole teoriasta riippumatonta tapaa rakentaa sellaisia ilmauksia kuin ”olla todellisuudessa”.

Kuhn on Pihlströmin mukaan teoriassaan varsin radikaali, lähes ontologinen idealisti tai konstruktivisti. Maailma konstruoidaan, rakennetaan teorioiden avulla ja mikään ei ole maailmassa olemassa valmiina. Paradigman vaihduttua tieteenvallankumouksessa tiedeyhteisöjen jäsenet ym. reagoivat tähän uuteen paradigmaan konstruoiden teorioita sen avulla. Realistinen tieteenkäsitys, käsitykset totuudesta ja todellisuudesta tuovat esiin Kuhnin ja Popperin käsitysten olennaiset erot. Popper kannatti realistina totuuden korrespondenssiteoriaa. Popper piti tärkeänä teorian kumoamisen mahdollisuutta havaintojen avulla, mikä kuvaa teorioiden testattavuutta. Tällöin tieteessä ei tarvita induktiota, vain deduktiivista päättelyä. Kuhn piti popperilaista falsifikationismia illusorisena. Teoriaa ja todellista maailmaa ei voi Kuhnin mukaan verrata toisiinsa havainnon välityksellä.

Popperilainen käsitys tieteen falsifioitavuudesta ei ole kovin kestävä. Miksi luoda tieteellisiä hypoteeseja jos ne on tehty kumottaviksi. Popperin näkemys ei hyväksy edes hypoteesien väliaikaisuutta. Jos hyväksytään vain vanhan tiedon kumoamisen periaate, emme voi ylipäätään saavuttaa uutta tietoa tieteessä? Popperia ei voi kuitenkaan Pihlströmin mukaan syyttää skeptismistä, kaiken tiedonhankinnan mahdollisuuden epäilystä (vrt. Sokrates). Nykyinen tieteellinen realismi hyväksyy mahdollisuuden teorioiden väliaikaisuudesta. Tässä tarkoituksessa tarvitaan totuuden käsitettä. Kuhnilaisuudessa puolustaudutaan sillä, että totuuden tavoittelu perustuu jo itsessään lähtökohtaoletuksiin, näkökulmiin ja paradigmoihin.

Wittgensteinin ”kielipelejä” tai ”elämänmuotoja” koskevien teorioista nousevien analogioiden nojalla Kuhnia voidaan pitää naturalistisen tieteenfilosofian esitaistelijana. Kuhnin tieteen paradigmat ovat yhtä avoimia ja epätarkkoja kuin kielipelit wittgensteiniläisessä merkityksessä. Paradigmat tieteellisinä elämänmuotoina voivat tässä merkityksessä tuottaa kehittyvää tieteellistä tietoa paradigman sisällä, kunnes paradigma korvautuu tieteenvallankumouksessa uudella paradigmalla. Ongelmaksi jää se, kuinka kielipelit tai paradigmat tms. tavat jäsentää todellisuutta kytkeytyvät todellisuuteen itseensä. ”Maailma sinänsä” on Kuhnin ja Popperin teorioissa kuitenkin lähes samassa asemassa. Tietoa maailmasta sinänsä ei koskaan täysin tavoiteta, mutta joka on olettavissa olevaa. Toisaalta Popper piti metafysiikkaa mielekkäänä, Kuhn ei.

Pihlströmin mukaan kumpaakaan näkemystä, ei popperilaista eikä kuhnilaista, tulisi varauksetta hyväksyä. Molemmissa on tärkeitä tieteenfilosofisia näkökohtia, mutta miten niistä saadaan luotua kriittinen synteesi. Pihlströmin mukaan tiede edistyy realistista käytäntöä noudattaen. Pihlström näkee tieteenfilosofian kehittymisen mahdollisuuden pragmatismia noudattavana. Totuuden etsinnässä ja tieteen edistystä tavoiteltaessa pitäisi käyttää pragmaattisia, käytännöllisiä kriteerejä. Tiede tulisi nähdä eräänä erehtyväisenä inhimillisenä käytäntönä, tällöin Kuhnin teoria voidaan Pihlströmin mukaan hyväksyä. Realismi täytyy pitää mukana teorianmuodostuksessa sikäli, että havaintojen taakse jäävästä todellisuudesta tulee saada yhä tarkempaa tietoa. Pihlström tarjoaa synteesiksi Kuhnin ja Popperin teorioista pragmatismia tai ”pragmaattista realismia”. Tiede on ihmisten toimintaa tai inhimillinen käytäntö maailmassa, mikä on epäilyksessä yhteydessä historiallis-sosiaaliseen kontekstiinsa. Tiedettä ei kuitenkaan voi hyväksyä ”annettuna” ja sitä on voitava arvioida ja kritisoida rakentavan kehityksen hengessä niin, että on mahdollista tehdä arvauksia ja erehtyä jne. Tieteellisiä käytäntöjä ja niitä ohjaavia päämääriä on kehitettävä tällä tavoin kriittisesti ja rationaalisesti. Popper oli edelläkävijä ymmärtäessään ontologisten ongelmien problematisoinnin tärkeyden sinänsä kehityksenä ja sisäänpääsynä itse tieteenfilosofisten ongelmien ratkaisuun, ei pelkästään tieteenfilosofisten ongelmien esittämiseen.

Tommi Vehkavaara

Huijauksia vai konstruktioita?

Tommi Vehkavaara käsittelee artikkelissaan Alan Sokalin ”parodioivassa” artikkelissaan ”Rajojen rikkominen: Kohti kvanttipainovoiman muuttuvaa hermeneutiikkaa”, nostattamaa keskustelua ”postmodernin” kulttuurifilosofian käsitteestä ja ”sosiaalisesta konstruktionismista” tieteentutkimuksessa. Artikkelin nimi on tietysti jo sinänsä parodioiva. Ahaa, tämän täytyy ollakin se ”huijausartikkeli”, josta Pertti Rautio kertoi jo 1990-luvun lopulla?  Artikkelilla on siis arvoa myös tieteenfilosofisen keskustelun näkökulmasta.

Se, että lehti (Social Text) julkaisi artikkelin, ei ole Sokalin mielestä vielä sensaatio. Sen sijaan se, että Sokalin suoraan referoimat ”postmodernien mestarien” matematiikkaan ja fysiikkaan viittaavat jaksot menivät läpi täydestä, oli koko asian ydin. Asiat, joita mestarit kirjoittivat, palautuvat pohjimmiltaan ”löysään filosofiseen ajatteluun ja filosofisilla termeillä kikkailuun”. Vehkavaaran mukaan Sokal kuitenkin liioittelee parodiansa onnistumista, sillä hän oli käyttänyt paljon myös matematiikkaa koskevia metaforia, joiden oikeellisuuden arviointi ei ole niin yksinkertaista kuin suoraan virheellisten väitteiden. Itse asiassa Sokal itse antaa useimmin, esimerkiksi Derridan teksteistä kirjoittaessaan, niille mielivaltaisia tulkintoja, jotka Derrida -tuntija kyllä ”ymmärtäisi”.

Sokal pitää postmodernia relativismia ylimielisenä kaiken kattavana teoriana kaikesta. Tässä on muistettava se, että metodologian ja tieteenfilosofian sekoittaminen toisiinsa voi saada aikaan pahoja sekaannuksia. Sokal arvostelee eniten ontologista tai epistemologista relativismia, sosiaalista konstruktionismia ja postmodernia diskurssia. Toisin sanoen Sokalin mukaan empiirisille faktoille eli tosiasioille (tai niiden havainnoinnille) ei enää anneta mitään arvoa näissä em. suuntauksissa. Sokal lienee Vehkavaaran mukaan ärsyyntynyt enemmänkin amerikkalaisesta ranskalaista ajattelua pelkistävään puheeseen kuin postmoderniin filosofiaan. Ilmeisesti myös huoli oman tieteellisen arvovallan vähenemisestä on ollut artikkelin kirjoittamisen motiivina.

Sokal korostaa objektiivisen totuuden ja todellisuuden käsitteiden merkitystä. Vehkavaara kirjoittakin Sokaliin nojautuen, että reaalimaailman olemassaolon epäily on ikään kuin järjetöntä. Sokal on tavallaan Popperin hengenheimolainen. Sokal ei kuitenkaan arvostele sosiaalista konstruktionismia ”anything goes” -periaatteesta, vaan ymmärtää tällaiset väitteet ”epistemologiseksi agnostismiksi”. Sokal pitää uskomusten hyväksymistä sosiaalisiksi tosiasioiksi juuri esimerkkinä tästä em. ajattelusta. Empiristit taas uskovat siihen, että kontekstista riippumattomia uskomuksia on olemassa. Tätä on minun hieman vaikea käsittää, kuka lopultakin uskoo mihinkin? Jos ei kannateta empiristien kantaa, niin ”sosiaalisesti hyväksytyt” totuuskriteerit ovat vapaasti manipuloitavissa. Tähän em. periaatteeseen Sokal vaikuttaa Vehkavaaran mukaan uskovan. Sokalin mukaan tieteellinen orientaatio ei voi vaikuttaa mitenkään esimerkiksi atomien liikkeisiin, mikä on tietysti huikea, joskin itsestään selvä metafora.

Sokal uskoo (oikeanlaisella) tieteenfilosofialla voitavan parantaa maailmaa, joten siksi tieteenfilosofiset kysymykset ovat tärkeitä. Argumentatiivisuus ja absoluuttinen totuuskäsitys edustavat valtaa saada aikaan asioita ja siksi ei ole samantekevää se, miten uskoo esimerkiksi saatavan parhaiten selville tieteellisiä tosiasioita (tai mahdollisimman tosia tieteellisiä faktoja). Vehkavaaran mukaan niitä syitä, jotka synnyttivät postmodernin vasemmiston relativismin, kuten Derridan tapaa kirjoittaa poliittisesti tai eettisesti korrektisti. Postmodernin tekstin tarkoituksena ei ole välttämättä vaikuttaa suorapuheisesti yhteiskuntaan, koska se saattaisi vain vahvistaa jo olemassa olevia rakenteita. Tällöin myös ”todelliselta vaikutukselta” voi mennä mahdollisuudet tuottaa todella vaikuttava poliittinen tai moraalinen sisältö? Tällöin esim. Derridan teksti saisi aikaan Sokalin mukaan ei-rationaalisuutta.

Sokalin ristiretki postmodernismia vastaan nosti esiin erään postmodernin ajan vaikeimman tiedepoliittisista ja -eettisistä ristiriidoista, mutta Sokal itse on omissa tulkinnoissaan maallikko ja kiistan taustoja aidosti ymmärtämätön? Sokal oli kuitenkin tärkeä keskustelun avaaja, ei niinkään ”hölynpöly-tekstin” julkaistuksi saaneena, vaan tieteenfilosofisen (postmodernin tietokäsityksen perusteiden pohdinnan) keskustelun tahattomana avaajana.

Rauno Huttunen

Science as a touchdown of rationality – eli löytyykö tieteestä malli rationaalisuudelle

Rauno Huttunen pohtii tieteen mallia rationaalisuuden mallina. Rationaalisuuden hän määrittelee artikkelin alussa Roemerin ja toisaalta Enniksen mukaan. Rationalisuus on hyvää toimintaa tai hyviin syihin perustuvaa toimintaa tai sitten se on hyvää ajattelua. Tästä seuraa loogisesti se, että meidän määriteltävä syiden ja ajattelun arvioinnin hyvyyden tai huonouden perusteet. Suuret tieteenfilosofit Kuhn ja Popper ovat tässä asiassa vain yhtä mieltä tieteen perustumisesta konventioihin eli sopimuksiin. Tieteen rationaalisuuden olemuksesta Kuhn ja Popper päätyivät täysin vastakkaisiin näkemyksiin. Onko konventioiden vaihtuminen toisiin niiden osoittauduttua huonoiksi tai muutoin epäsopiviksi sitten rationaalisuuden osoitus, kysyy artikkelin kirjoittaja?

Kuhn erottaa toisistaan normaalitieteen ja tieteen kriisin. Normaalitiede on tiedettä, jota harjoitetaan yhteisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen pohjalta, kunnes tieteen kriisiytyminen murtaa normaalitieteen paradigman ja synnyttää uuden paradigman. Kekesin mukaan paradigman funktiot normaalitieteessä ovat (1) vallitsevan tutkimuksen ideaalina toimiminen, (2) toimii tieteellisten kysymystenasettelujen määrääjänä ja (3) toimii tulevien tieteentekijöiden kouluttamisen kontekstina. Kuhnin mukaan normaalitieteen tavoitteet ovat varsin pragmaattisia. Ensinnäkin kerätään paradigmaa tukevia faktoja ja määritellään faktat, toiseksi saatetaan havainnot ja teoria yhteen ja kolmanneksi artikuloidaan testejä käyttäen paradigmaattinen teoria entistä tarkemmin.

Normaalitiede pakottaa havainnot ennestään tuttuihin lokeroihin, lokeroihin sopimattomat anomaliat jäävät piiloon. Jos anomaliset havainnot kasvavat se voi olla merkki paradigman kriisistä, mutta ei johda automaattisesti paradigman korvautumiseen uudella paradigmalla. Paradigman vaihtumista täytyy edeltää tieteenkriisi. Tieteenkriisi ei ole Kuhnin mukaan kriisi sen varsinaisessa merkityksessä, vaan myönteinen tieteenfilosofian käymistila?  Tieteenkriisissä esiintyy Kuhnin mukaan useita vaihtoehtoisia vanhan paradigman korvaavia paradigmakandidaatteja. Voittajaksi päätyy yleensä paradigma, mikä saa taakseen suotuisimman politiikan ja retoriikan jne. Tämä siis olisi yksi merkki tieteen rationaalisuuden pelisäännöistä.

Kuhnin mukaan tiede ei kuitenkaan tarjoa mitään valmista mallia rationaalisuudelle. Paradigma on itse ikään kuin oman luokkansa jäsen ja alkio samanaikaisesti ja tällöin rationaalisuutta on arvioitava jonkin uniikin paradigman osoittamaa rationaalisuutta arvioimalla. Kuhnin mukaan luonto pitää kuitenkin huolta siitä, etteivät järjettömät paradigmat pääse valtaan.

Popperin mukaan kriittinen asenne ja rationaalisuus ovat synonyymeja. Popper korostaa falsifiointikriteeriä ja teorian testausta tieteen rationaalisuuden perusteina. Teoriaa testattaessa pyritään ikään kuin kumoamaan se. Tässä on kuitenkin se ongelma, ettei teorian testaaminen ja pakonomainen kumoaminen ole enää välttämättä kovin rationaalista.

Popper pitää Kuhnin normaalitiedettä huonona asiantilana, mikä voi kyllä olla totta, mutta on haitaksi tieteen kehittymiselle. Popperin mukaan paradigmojen hallinta ei poista tieteen yleisiä rationaalisuuden vaatimuksia. Rationaalisuuden lähteitä ovat Popperin mukaan kriittinen ajattelu, säälimättömät kumoamisyritykset, luovuus ja tieteen (paradigmojen) kumoamisyritykset. Popper ja Lakatos pitävät Kuhnin tiedekäsitystä irrationaalisena. Jokainen paradigma on standardeineen omanlaisensa uniikki paradigma, sanoo Lakatos. Uusi paradigma vain lyö itsensä ja omat standardinsa läpi ja pyyhkii vanhan paradigman pois tieteen kartalta. Toisaalta Lakatos ei hyväksy Popperin ajatusta virheellisen teorian tunnistamisesta empiiristen testien avulla. Lakatos ehdottaa paradigman korvaamista tutkimusohjelman käsitteellä, jota sitten testattaisiin ja tulkittaisiin se joko edistyväksi tai degeneroituvaksi. Rationaalisuuden ihanne ei löydy tutkimusohjelmistakaan, koska ne ovat edistyviä/degeneroituvia vain suhteessa toisiinsa.

Paul Feyerabend julistaa omana rationaalisuuden ohjelmanaan ajatusta ”everything goes” eikä oikein hyväksy Kuhnin ajatusta normaalitieteestä. Samoin Kuhnin erotus tieteen teorioiden itsepintaisuuden ja arvioinnin tosistaan. Kuhnin teoria ei kävisi näin edes historialliseksi malliksi tieteen kehittymisestä.  Feyerabendin mukaan tiedettä ei saa sitoa johonkin paradigmaan.

Verronen puolustaa Kuhnia irrationaalisuus syytöksiä vastaan Kuhnin teoriasta löytyvillä viidellä arvokonstellaatiolla. Teorian yksinkertaisuus (luonnollisuus), teorian (ala) laajuus, teorian tarkkuus teorian hedelmällisyys ja teorian johdonmukaisuus (koostumus). Teorian eri ominaisuuksia voidaan soveltaa ajassa ja tilanteen mukaan. Teoria elää ikään kuin kohteensa mukana tietyissä puitteissa tai käsityskyvyn rajoissa. Ihmisen täytyy kyetä ratkaisemaan ensin elämässä ilmenevät samantyyppiset ongelmat kuin tieteessä vastaantulevat, muuten itse toimija kärsii tai vahingoittuu. Näin ollen myös ongelmanratkaisu on mielekästä perustua rationaaliseen valintaan ratkaistavista ongelmista. Kekesin mukaan ongelmien hierarkia koostuu elämän ja reflektion ongelmista. Popperhan oli asettanut aiemmin rationaalisuuden kriteeriksi ongelman ratkaisukapasiteetin. Minimalistinen teoria rationaalisuudesta on täten ongelman ratkaisukapasiteetti elämän ongelmien suhteen. Kaikkein minimalistisin (Roemer) näkökulma rationaalisuuteen on kuitenkin se, että rationaalista ajattelua määrittää vain identiteetin laki, ristiriidan kielto ja jotkin loogiset päättelysäännöt. Martin Hollisin mukaan tähän edelliseen pitää lisätä vielä modus ponens -päättelysääntö. Toisaalta tällaisten rationaalisuuden perusteiden yksi puolustaja ”relativistisesta leiristä”, Peter Winch on huomauttanut, että logiikkakin on yhteydessä elämänmuotoon.

Erna Oesch

Totuus ja metodi hermeneutiikassa

Pilatuksen kysymys Jeesukselle kuvaa pikemminkin totuuden lähdettä kuin sen sisältöä. Artikkelissa käsitellään hermeneuttista totuuden käsitettä Francis Baconin (1561 – 1626) eräisiin ajatuksiin perustuen. Baconilainen tieteenihanne ja ajatukset ovat edustaneet ristiriitoja ja toisaalta hermeneutiikan muotoutumista historiallisesti, mutta myös totuuden paradigman merkittävää murrosta.

Bacon ajatteli, että ”Tieto on valtaa”, josta on muodostunut kuuluisa fraasi. Toisaalta nykypäivän ekologisten ongelmien taustalla on tunnistettu olevan Baconin välineellinen luotosuhde. Tällaisissa näkemyksissä Baconin ajattelu on kuitenkin irrotettu aikansa kontekstista ja osuu siksi myös harhaan.

Totuuden historiaa ajatellen Bacon ajatteli yhä nykypäivän tieteenfilosofian näkökulmasta antoisasti siten, että totuus ja metodi ovat yhtä. Bacon arvosteli Aristoteleen logiikkaa ja sen deduktiivista metrodia ja syllogistista päättelyä. Miksi Bacon on sitten tärkeä hermeneuttisen totuuskäsitteen muotoutumisen näkökulmasta.

Totuus ja metodi ovat yhtä -ajatus on johdettavissa Antiikkiin. Pyhien kirjoitusten tulkinta oli ja on ehkä edelleen sidottu kirkon dogmaattiseen traditioon. Martin Lutherin mukaan ”Pyhät kirjoitukset ovat oma tulkitsijansa” ja tämä kuvaa jokaisen tulkinnan tekijän ainutkertaisuutta ja oikeutta tehdä tulkintoja tulkinnan kohteesta esimerkiksi pyhistä kirjoituksista.

Wilhelm Diltheyn (1833 – 1911) mukaan Schleiermacherin filosofinen, filologinen ja teologinen tietämys luovasti yhdistämänä loi pohjan hermeneutiikan yleisille periaatteille. Ei ole olemassa (tuolloin 1800-luvun alussa?) yleistä hermeneutiikkaa, vaan normijärjestelmiä, jotka erityishermeneutiikkoina ohjaavat teologisia, kirjallisuuden ja lain tulkintoja.

Yleinen hermeneutiikka oli Schleiermacherin ajatuksissa hengentieteiden aseman määrittelyä luonnontieteiden rinnalla. Ensinnäkin hän erottaa toisistaan ymmärtämisen ja tulkinnan. Tulkintaa on kieliopillista ja teknistä tai psykologista tulkintaa. Ymmärtäminen on taito, kuten Aristoteleella, jota voi opettaa.

Totuus kuuluu Schleiermacherin hierarkiassa Pyhien tekstien (Raamatun) totena pitämiseen. Näin käsitys totuudesta on yksipuolinen ja kuvaa metafyysistä totuutta, jota ei voi sen enempää todistaa oikeaksi tai niiden totuutta kieltää. Hänen dialogisen periaatteen totuuskäsitys on kuitenkin metafyysistä totuuskäsitettä paljon rikkaampi. Schleiermacher korostaa kielen merkitystä välittäjänä, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät. Nykypäivänä puhuttaisiin Oeschin mukaan tekstuaalisten tosiasioiden paljastamisesta.

Schleiermacher ymmärtää yksilöllisen tavoittamattomuuden ja tarjoaa ratkaisuksi divinaatiota. Tällöin totuudentapahtumassa yksilö kykenee itseymmärryksensä välityksellä ymmärtämään toisen yksilöllisyyttä ja oivaltamaan toisen edustaman totuuden omaan kokemusmaailmaansa. Dilthey menee Schleiermacheria pidemmälle kehittäessään hengentieteille oman dispositionsa luonnontieteiden rinnalla. Diltheykin välttää totuudesta puhumista puhuen mieluummin metodista, ymmärtämisestä ja merkityksestä.

Totuus ei metodi – periaate perustuu Martin Heideggerin ja Hans Georg Gadamerin ajatuksiin. Metodi edellyttää kohteen etäännyttämistä objektivoimista. Tämä on toinen hermeneuttisista päänäkemyksistä totuuden ongelmaan. Gadamer vetoaa Aristoteleen filosofiaan ja Aristoteleen fronesis-käsitteeseen (käytännöllinen järki). Esimerkiksi taideteos voidaan nähdä sekä etäännytettynä esteettisen arvioinnin kohteeksi että dialogin kohteena, jolloin pyrimme etsimään taideteoksesta vastausta nykypäivänä sen omana aikanaan esittämiin kysymyksiin.

Nykypäivänä Gadamerin anti voisi olla tieteen tehtävien näkemisenä vaikkapa tieteen päämäärien edistymisen sijaan ihmisen olemassaoloon ja kykyyn ymmärtää itseään omassa olemisessaan.  Meidän ymmärryksemme mukaan on mahdotonta kääntää kehityksen pyörää taaksepäin. Tajuamme tämän kun ihmettelemme teknologian huikeaa kehitystä ja joudumme luopumaan ehkä terveyden ihanteesta tai uskosta luonnon hallintaan. Sen sijaan voisimme etsiä omaa paikkaamme luonnossa ja kykyä etsiä totuutta.

Steinar Kvale

The Social Construction of Validity

Validiteetti on tieteessä liitetty mittaamisen kohteen luotettavuuteen, eli siihen että mitataan ylipäätään oikeaa asiaa. Validiteetti on Kvalen mukaan keskeinen käsite sosiaalitieteiden metodologiassa. Kvalitatiivisen tutkimuksen esiin nousun myötä validiteetin asemaa on kyseenalaistettu suhteessa empiirisen, kvantitatiivisen tutkimuksen traditiosta peräisin oleviin validiteettikäsityksiin. Kvale keskustelee validiteetista postmodernin tiedonkäsitteiden kontekstissa.

1. Reliabiliteetin kolminaisuus, validiteetti ja yleistäminen

Reliabiliteetti, validiteetti ja yleistäminen ovat muodostaneet modernin sosiaalitieteen pyhän kolminaisuuden. Mitä näillä käsitteillä voidaan sitten eri yhteyksissä tarkoittaa, on kulttuurisidonnaista. Luotettavuus voidaan yhdistää dokumenttien viralliseen luotettavuuteen tai kertojan informaation luotettavuuteen jne., kun niillä voidaan toisessa yhteydessä tarkoittaa empiiristen kokeiden tms. luotettavuutta.

Postmodernissa tieteessä on monia ja kompleksisia tapoja vakuuttua tiedon luotettavuudesta ja erotetaan tieto ns. ei-tiedosta. Korrespondenssiteoria (tai sen tähteet) on paljolti käytössä totuuden mittarina. Tosiasiat siis vallitsevat ihmismielestä riippumatta. Kielen ja niitä koskevien faktojen tulee vastata tosiaan jne.  Universaalien totuuksien olemassaolo ei sulje Rosenaun mukaan pois paikallisia totuuksia. Tätä käytetään eräänä postmodernin tieteen tieteellisen tiedonhankinnan mahdollisuutta koskevana argumenttina.

2. Validiteetti ja totuus

Normaalisti validiteetilla on totuttu viittaamaan totuuteen ja väitteen oikeellisuuteen. Sosiaalisessa konstruktionismissa puhutaan käsitteen rakennevaliditeetista. Tämä liittyy teoreettisten käsitteiden, kuten älykkyys tai autoritaarisuus, mittaamiseen.  Käsitteiden erilaisilla mittaustavoilla ja käsitteiden välisten suhteiden loogisella analyysillä pyritään varmistumaan validiteetista.

3. Validiteetti postmodernissa kontekstissa

Postmodernin maailman on koettu menettäneen uskonsa objektiivisesti havaittavissa olevaan maailmaan. Tämän sijaan puhutaan esimerkiksi ”yliluonnollisista itse itseensä viittaavista merkeistä”. Usko objektiiviseen realismiin on horjunut, mikä oli aiemmin modernin tieteen ainoita perustavia asioita. Postmodernissa kontekstissa ei objektiiviseen todellisuuteen ja tiedonhankintaan suhtauduta enää annettuna. Toisaalta myöskään Jumala ei käy tieteellisen tiedon kriteeriksi, kuten ehkä vahvasti kärjistäen sanottuna oli vielä positivistisen tieteenkäsityksen aikana.

4. Validiteetti käsityötaidon laatuna

Niin kuin esimerkiksi Glaserin & Straussin kehittämässä Grounded teoriassa validiteetti nähdään käytännön tutkimusta tehdessä eräänlaisena käsityötaitona. Tutkija ikään kuin siivilöi tiedon esiin tutkimuskohteestaan eri vaiheiden avulla, joita käyttää järjestelmällisesti, joskin tilanteen mukaan oivaltavasti soveltaen. Tutkimuksen validiteetti koskee kysymyksiin ”mitä” ja ”miksi” vastaamista ennen kuin pyritään vastaamaan kysymykseen ”kuinka”. Esimerkiksi valokuvia tutkittaessa voidaan kysyä, kertovatko valokuvat totuuden, vai pyrkivätkö ne luomaan illuusion ihan jostain muusta kuin totuudesta.

5. Kommunikatiivinen validiteetti

Kommunikatiivinen validiteetti vaatii tiedolta dialogisuutta ja edustaa likimääräisiä arvioita annetusta sosiaalisesta todellisuudesta, mutta sisältää keskustelua sosiaalisesta todellisuudesta. Se, mikä on luotettavaa havainnointia, perustuu tutkimukseen osallistujien puheen tai diskurssin luotettavuuteen.

6. Pragmaattinen validiteetti

Pragmaattinen validiteetti on toteennäyttämistä. Pragmatisteille totuus on mitä hyvänsä mikä johtaa meidät tekemään tekoja, jotka tuottavat haluttuja tuloksia.

7. Validiteetti kysymyksenä validiteetista

Validiteettia voidaan arvioida yleisesti edellisten kuuden validiteetti-kriteerin perusteella, eli sitä mistä tieteellisen tiedon validiteetti muodostuu ikään kuin metatasolla. Onko tiedon perustana absoluuttinen Jumala, vai jokin muu? Kysymys Jumalasta tiedon validiteetin kriteerinä voi tosin vaikuttaa tässä yhteydessä absurdilta, mutta kuten sanottu se oli yhteydessä historialliseen positivistiseen tieteenperinteeseen, tai siihen mitä nimitystä historiallisesta empiirisestä sosiaalitieteestä ja filosofiasta sitten halutaankin käyttää. Ajatus on joka tapauksessa Jumalan käyttö tieteen luotettavuuden perustana, ei varsinaisesti pystytä osoittamaan jotakin tiettyä tieteellistä suuntausta, jossa näin olisi yksipuolisesti menetelty? Artikkelissa on pyritty argumentoimaan validiteetin demystifioinnin puolesta, validiteetti on yhteydessä esimerkiksi tavallisen arkielämän tarkasteluun, eikä se ole jotain empiirisesti yliluonnollista temppujen tekemistä.  

Lähteet:

Heikkinen L. T., Huttunen Rauno, Kakkori Leena, Tynjälä Päivi 2006. Totuuden ongelma. Teoksessa Hannu L. T. Heikkinen, Esa Rovio ja Leena Syrjälä (toim.): Toiminnasta tietoon. Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat. Kansanvalistusseura 2006.

Huttunen, Rauno 2008. Science as a touchdown of rationality – eli löytyykö tieteestä malli rationaalisuudelle. Luento: http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/ratio_luento2.html.

Kvale, Steinar 1995. The social construction of validity. In Qualitative Inquiry 1995 1 (1), 19 – 40.

Oesch, Erna 1994. Totuus ja metodi hermeneutiikassa. Filosofinen niin & näin aikakauslehti 3/96.

Töttö, Pertti 2000. Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määrällisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.  

Vehkavaara, Tommi 1997. Huijauksia vai konstruktioita? Filosofinen niin & näin aikakauslehti 4/97.

Sami Pihlström

Tieteenfilosofian jättiläiset vastakkain

Sami Pihlström kirjoittaa artikkelinsa kahden tieteenfilosofian jättiläisen, Thomas S. Kuhnin ja Karl R. Popperin, vastakkainasetteluna. Teokset joiden suomennoksista Pihlström tekstinsä ammentaa ovat Kuhnin ”Tieteellisten vallankumousten rakenne” ja Popperin ”Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu”. Kirjoissa käsitellään vakavasti tieteen historiallista kehitystä pohtimalla mm. englanninkielisen ”analyyttisen” filosofian historiaa, jota joidenkin mielestä ei edes ole olemassa. Tämä tarkoittaa aina 1950-luvulle asti hallinneen loogis-empiristisen tieteenfilosofian historiallisuuden (kehityslinjan) tunnistamista. Pihlström pitää Kuhn-käännöstä lähes kelvottomana, mutta pystyy omalla asiantuntemuksellaan ylittämään käännöksen virheet.

Pihlström käsittelee ensin Kuhnia. Kuhnin teoria kytkeytyy ”realismin ongelmaan”, jossa puolustetaan anti-realistista tietoteoriaa. Voiko Kuhnin teoriaa siis käyttää perusteena relativistisen (onko relativismi oikea termi tai synonyymi realismille?) tietoteorian kritiikissä. Kuhn ei kylläkään hyväksy ”naiivia realismia”, jonka mukaan tieto tai totuuden kasautuvat. Kuhn kirjoittaa tieteellisistä vallankumouksista, mutta pitää tieteen kehitystä paljolti epäjatkuvana. Toisaalta Kuhn hylkää myös tieteen instrumentalismin, eli teorioiden rakentamisen havaintojen perustalta. Kuhn ei hyväksy instrumentaalista tiedekäsitystä, jonka mukaan teoriat luodaan empiiristen havaintojen pohjalta. Lisäksi tieteenfilosofian harjoittamisessa tarvitaan historiallis-sosiaalisen kehityksen huomioon ottamista.

Kuhn eroaa Popperista siinä, että hän argumentoi Popperia enemmän empiirisesti (fysiikka ja kemia) ja historiallisin argumentein. Kuhnia ei ”saa” kuitenkaan tulkita instrumentaalisesti. Kuhnin kanta eroaa jyrkästi Popperin kannasta. Kuhnin paradigma-käsitteen keskeiset merkitykset ovat (1) konkreettiset ”malliesimerkit” ja (2) tieteenalamatriisi. Malliesimerkit toimivat paradigman sisällä historiallisesti tärkeinä ongelmien ratkaisuina ja tieteenalamatriisi käsitteiden tms. kokonaisuutta, mikä vallitsee tällaista paradigmaa toteuttavassa tiedeyhteisössä.

Kuhnin tärkein tieteenfilosofiaa koskeva oivallus oli oivallus tieteellisen muutoksen epätasaisuudesta. Paradigmat säilyttävät hyvin asemansa, mutta vaihtuvat usein väkivaltaisesti. Tieteen (paradigman) kehitys etenee Kuhnin mukaan kolmivaiheisesti. Ensin eletään sattumanvaraisuudessa, josta noustaan jonkin paradigman osoittauduttua parhaaksi ongelman ratkaisijaksi normaalitieteen vaiheeseen. Normaalitieteen harjoittaminen ikään kuin edellyttää sen, että tiedeyhteisö tietää kaikki olennaiset tieteenharjoittamisen pelisäännöt ja tiedettä tehdään ikään kuin laajalti hyväksytyn paradigman sisällä. Normaalitiede kriisiytyy kolmannessa vaiheessa kilpailevan paradigman noustua haastamaan normaalitieteen paradigmaa. Esimerkiksi Galilei murskasi teologisen käsityksen maailmankaikkeudesta ja vanha tieto väistyi pitkähkön ajan jälkeen ainakin sikäli kun se koski fysikaalisia tosiasioita. Tieteellinen vallankumous johtaa Kuhnin mukaan taas uuden normaalitieteen harjoittamiseen, mikä joutuu taas aikanaan uuden paradigma-haasteen kohteeksi. Tieteelliset vallankumoukset jäävät piiloon, koska ”voittajat” kirjoittavat historian uudelleen.

Kuhnin teoriaan kohdistunut kritiikki (Ilkka Niiniluoto) voidaan jakaa kahteen ryhmään: (1) Normaalitiedettä väitetään liian dogmaattiseksi ja (2) vallankumoukset ovat liian irrationaalisia. Popperin mukaan tieteessä pitäisi vallita jatkuva kumoustila. Popperin mukaan kuhnilainen normaalitiede on huono asiantila tieteessä, koska se on kriittisen ihanteen vastaista tiedettä. Teorioita tulisi Pihlströmin mukaan arvioida ja arvostella, mutta tämä koskee myös tieteenharjoittajaa itseään. Kuhnin normaalitieteessä ei Pihlströmin mukaan ole sijaa riittävälle teorioiden kritisoinnille. Popperin Kuhn -kritiikissä ei huomioida sitä, että normaalitieteen tarkentuessa, se tulee samalla altistaneensa itsensä ikään kuin uudella paradigmalla korvautuvaksi. Vallankumoukset voivat olla myös irrationaalisia siinä merkityksessä, että teoreettisten termien referenssit voivat muuttua niiden merkityksen pysyessä yhä samana.

Kuhnin mukaan totuuden käsite ja tieteen edistys eivät ole mitenkään yhteydessä toisiinsa. Tämä antirealistinen kanta on herättänyt kritiikkiä ja Kuhn on jopa koettu tieteen objektiivisuuden ja rationaalisuuden uhkaajaksi. Kuhnin mukaan (1) uudet teoriat ovat vanhoja parempia ongelmanratkaisussa, (2) teorioiden kehittyminen on selitystä olioiden ja todellisuuden välisen yhteensopivuuden paranemisesta, ei tiedon kasautumisesta ja (3) ei ole teoriasta riippumatonta tapaa rakentaa sellaisia ilmauksia kuin ”olla todellisuudessa”.

Kuhn on Pihlströmin mukaan teoriassaan varsin radikaali, lähes ontologinen idealisti tai konstruktivisti. Maailma konstruoidaan, rakennetaan teorioiden avulla ja mikään ei ole maailmassa olemassa valmiina. Paradigman vaihduttua tieteenvallankumouksessa tiedeyhteisöjen jäsenet ym. reagoivat tähän uuteen paradigmaan konstruoiden teorioita sen avulla. Realistinen tieteenkäsitys, käsitykset totuudesta ja todellisuudesta tuovat esiin Kuhnin ja Popperin käsitysten olennaiset erot. Popper kannatti realistina totuuden korrespondenssiteoriaa. Popper piti tärkeänä teorian kumoamisen mahdollisuutta havaintojen avulla, mikä kuvaa teorioiden testattavuutta. Tällöin tieteessä ei tarvita induktiota, vain deduktiivista päättelyä. Kuhn piti popperilaista falsifikationismia illusorisena. Teoriaa ja todellista maailmaa ei voi Kuhnin mukaan verrata toisiinsa havainnon välityksellä.

Popperilainen käsitys tieteen falsifioitavuudesta ei ole kovin kestävä. Miksi luoda tieteellisiä hypoteeseja jos ne on tehty kumottaviksi. Popperin näkemys ei hyväksy edes hypoteesien väliaikaisuutta. Jos hyväksytään vain vanhan tiedon kumoamisen periaate, emme voi ylipäätään saavuttaa uutta tietoa tieteessä? Popperia ei voi kuitenkaan Pihlströmin mukaan syyttää skeptismistä, kaiken tiedonhankinnan mahdollisuuden epäilystä (vrt. Sokrates). Nykyinen tieteellinen realismi hyväksyy mahdollisuuden teorioiden väliaikaisuudesta. Tässä tarkoituksessa tarvitaan totuuden käsitettä. Kuhnilaisuudessa puolustaudutaan sillä, että totuuden tavoittelu perustuu jo itsessään lähtökohtaoletuksiin, näkökulmiin ja paradigmoihin.

Wittgensteinin ”kielipelejä” tai ”elämänmuotoja” koskevien teorioista nousevien analogioiden nojalla Kuhnia voidaan pitää naturalistisen tieteenfilosofian esitaistelijana. Kuhnin tieteen paradigmat ovat yhtä avoimia ja epätarkkoja kuin kielipelit wittgensteiniläisessä merkityksessä. Paradigmat tieteellisinä elämänmuotoina voivat tässä merkityksessä tuottaa kehittyvää tieteellistä tietoa paradigman sisällä, kunnes paradigma korvautuu tieteenvallankumouksessa uudella paradigmalla. Ongelmaksi jää se, kuinka kielipelit tai paradigmat tms. tavat jäsentää todellisuutta kytkeytyvät todellisuuteen itseensä. ”Maailma sinänsä” on Kuhnin ja Popperin teorioissa kuitenkin lähes samassa asemassa. Tietoa maailmasta sinänsä ei koskaan täysin tavoiteta, mutta joka on olettavissa olevaa. Toisaalta Popper piti metafysiikkaa mielekkäänä, Kuhn ei.

Pihlströmin mukaan kumpaakaan näkemystä, ei popperilaista eikä kuhnilaista, tulisi varauksetta hyväksyä. Molemmissa on tärkeitä tieteenfilosofisia näkökohtia, mutta miten niistä saadaan luotua kriittinen synteesi. Pihlströmin mukaan tiede edistyy realistista käytäntöä noudattaen. Pihlström näkee tieteenfilosofian kehittymisen mahdollisuuden pragmatismia noudattavana. Totuuden etsinnässä ja tieteen edistystä tavoiteltaessa pitäisi käyttää pragmaattisia, käytännöllisiä kriteerejä. Tiede tulisi nähdä eräänä erehtyväisenä inhimillisenä käytäntönä, tällöin Kuhnin teoria voidaan Pihlströmin mukaan hyväksyä. Realismi täytyy pitää mukana teorianmuodostuksessa sikäli, että havaintojen taakse jäävästä todellisuudesta tulee saada yhä tarkempaa tietoa. Pihlström tarjoaa synteesiksi Kuhnin ja Popperin teorioista pragmatismia tai ”pragmaattista realismia”. Tiede on ihmisten toimintaa tai inhimillinen käytäntö maailmassa, mikä on epäilyksessä yhteydessä historiallis-sosiaaliseen kontekstiinsa. Tiedettä ei kuitenkaan voi hyväksyä ”annettuna” ja sitä on voitava arvioida ja kritisoida rakentavan kehityksen hengessä niin, että on mahdollista tehdä arvauksia ja erehtyä jne. Tieteellisiä käytäntöjä ja niitä ohjaavia päämääriä on kehitettävä tällä tavoin kriittisesti ja rationaalisesti. Popper oli edelläkävijä ymmärtäessään ontologisten ongelmien problematisoinnin tärkeyden sinänsä kehityksenä ja sisäänpääsynä itse tieteenfilosofisten ongelmien ratkaisuun, ei pelkästään tieteenfilosofisten ongelmien esittämiseen.

Tommi Vehkavaara

Huijauksia vai konstruktioita?

Tommi Vehkavaara käsittelee artikkelissaan Alan Sokalin ”parodioivassa” artikkelissaan ”Rajojen rikkominen: Kohti kvanttipainovoiman muuttuvaa hermeneutiikkaa”, nostattamaa keskustelua ”postmodernin” kulttuurifilosofian käsitteestä ja ”sosiaalisesta konstruktionismista” tieteentutkimuksessa. Artikkelin nimi on tietysti jo sinänsä parodioiva. Ahaa, tämän täytyy ollakin se ”huijausartikkeli”, josta Pertti Rautio kertoi jo 1990-luvun lopulla?  Artikkelilla on siis arvoa myös tieteenfilosofisen keskustelun näkökulmasta.

Se, että lehti (Social Text) julkaisi artikkelin, ei ole Sokalin mielestä vielä sensaatio. Sen sijaan se, että Sokalin suoraan referoimat ”postmodernien mestarien” matematiikkaan ja fysiikkaan viittaavat jaksot menivät läpi täydestä, oli koko asian ydin. Asiat, joita mestarit kirjoittivat, palautuvat pohjimmiltaan ”löysään filosofiseen ajatteluun ja filosofisilla termeillä kikkailuun”. Vehkavaaran mukaan Sokal kuitenkin liioittelee parodiansa onnistumista, sillä hän oli käyttänyt paljon myös matematiikkaa koskevia metaforia, joiden oikeellisuuden arviointi ei ole niin yksinkertaista kuin suoraan virheellisten väitteiden. Itse asiassa Sokal itse antaa useimmin, esimerkiksi Derridan teksteistä kirjoittaessaan, niille mielivaltaisia tulkintoja, jotka Derrida -tuntija kyllä ”ymmärtäisi”.

Sokal pitää postmodernia relativismia ylimielisenä kaiken kattavana teoriana kaikesta. Tässä on muistettava se, että metodologian ja tieteenfilosofian sekoittaminen toisiinsa voi saada aikaan pahoja sekaannuksia. Sokal arvostelee eniten ontologista tai epistemologista relativismia, sosiaalista konstruktionismia ja postmodernia diskurssia. Toisin sanoen Sokalin mukaan empiirisille faktoille eli tosiasioille (tai niiden havainnoinnille) ei enää anneta mitään arvoa näissä em. suuntauksissa. Sokal lienee Vehkavaaran mukaan ärsyyntynyt enemmänkin amerikkalaisesta ranskalaista ajattelua pelkistävään puheeseen kuin postmoderniin filosofiaan. Ilmeisesti myös huoli oman tieteellisen arvovallan vähenemisestä on ollut artikkelin kirjoittamisen motiivina.

Sokal korostaa objektiivisen totuuden ja todellisuuden käsitteiden merkitystä. Vehkavaara kirjoittakin Sokaliin nojautuen, että reaalimaailman olemassaolon epäily on ikään kuin järjetöntä. Sokal on tavallaan Popperin hengenheimolainen. Sokal ei kuitenkaan arvostele sosiaalista konstruktionismia ”anything goes” -periaatteesta, vaan ymmärtää tällaiset väitteet ”epistemologiseksi agnostismiksi”. Sokal pitää uskomusten hyväksymistä sosiaalisiksi tosiasioiksi juuri esimerkkinä tästä em. ajattelusta. Empiristit taas uskovat siihen, että kontekstista riippumattomia uskomuksia on olemassa. Tätä on minun hieman vaikea käsittää, kuka lopultakin uskoo mihinkin? Jos ei kannateta empiristien kantaa, niin ”sosiaalisesti hyväksytyt” totuuskriteerit ovat vapaasti manipuloitavissa. Tähän em. periaatteeseen Sokal vaikuttaa Vehkavaaran mukaan uskovan. Sokalin mukaan tieteellinen orientaatio ei voi vaikuttaa mitenkään esimerkiksi atomien liikkeisiin, mikä on tietysti huikea, joskin itsestään selvä metafora.

Sokal uskoo (oikeanlaisella) tieteenfilosofialla voitavan parantaa maailmaa, joten siksi tieteenfilosofiset kysymykset ovat tärkeitä. Argumentatiivisuus ja absoluuttinen totuuskäsitys edustavat valtaa saada aikaan asioita ja siksi ei ole samantekevää se, miten uskoo esimerkiksi saatavan parhaiten selville tieteellisiä tosiasioita (tai mahdollisimman tosia tieteellisiä faktoja). Vehkavaaran mukaan niitä syitä, jotka synnyttivät postmodernin vasemmiston relativismin, kuten Derridan tapaa kirjoittaa poliittisesti tai eettisesti korrektisti. Postmodernin tekstin tarkoituksena ei ole välttämättä vaikuttaa suorapuheisesti yhteiskuntaan, koska se saattaisi vain vahvistaa jo olemassa olevia rakenteita. Tällöin myös ”todelliselta vaikutukselta” voi mennä mahdollisuudet tuottaa todella vaikuttava poliittinen tai moraalinen sisältö? Tällöin esim. Derridan teksti saisi aikaan Sokalin mukaan ei-rationaalisuutta.

Sokalin ristiretki postmodernismia vastaan nosti esiin erään postmodernin ajan vaikeimman tiedepoliittisista ja -eettisistä ristiriidoista, mutta Sokal itse on omissa tulkinnoissaan maallikko ja kiistan taustoja aidosti ymmärtämätön? Sokal oli kuitenkin tärkeä keskustelun avaaja, ei niinkään ”hölynpöly-tekstin” julkaistuksi saaneena, vaan tieteenfilosofisen (postmodernin tietokäsityksen perusteiden pohdinnan) keskustelun tahattomana avaajana.

Rauno Huttunen

Science as a touchdown of rationality – eli löytyykö tieteestä malli rationaalisuudelle

Rauno Huttunen pohtii tieteen mallia rationaalisuuden mallina. Rationaalisuuden hän määrittelee artikkelin alussa Roemerin ja toisaalta Enniksen mukaan. Rationalisuus on hyvää toimintaa tai hyviin syihin perustuvaa toimintaa tai sitten se on hyvää ajattelua. Tästä seuraa loogisesti se, että meidän määriteltävä syiden ja ajattelun arvioinnin hyvyyden tai huonouden perusteet. Suuret tieteenfilosofit Kuhn ja Popper ovat tässä asiassa vain yhtä mieltä tieteen perustumisesta konventioihin eli sopimuksiin. Tieteen rationaalisuuden olemuksesta Kuhn ja Popper päätyivät täysin vastakkaisiin näkemyksiin. Onko konventioiden vaihtuminen toisiin niiden osoittauduttua huonoiksi tai muutoin epäsopiviksi sitten rationaalisuuden osoitus, kysyy artikkelin kirjoittaja?

Kuhn erottaa toisistaan normaalitieteen ja tieteen kriisin. Normaalitiede on tiedettä, jota harjoitetaan yhteisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen pohjalta, kunnes tieteen kriisiytyminen murtaa normaalitieteen paradigman ja synnyttää uuden paradigman. Kekesin mukaan paradigman funktiot normaalitieteessä ovat (1) vallitsevan tutkimuksen ideaalina toimiminen, (2) toimii tieteellisten kysymystenasettelujen määrääjänä ja (3) toimii tulevien tieteentekijöiden kouluttamisen kontekstina. Kuhnin mukaan normaalitieteen tavoitteet ovat varsin pragmaattisia. Ensinnäkin kerätään paradigmaa tukevia faktoja ja määritellään faktat, toiseksi saatetaan havainnot ja teoria yhteen ja kolmanneksi artikuloidaan testejä käyttäen paradigmaattinen teoria entistä tarkemmin.

Normaalitiede pakottaa havainnot ennestään tuttuihin lokeroihin, lokeroihin sopimattomat anomaliat jäävät piiloon. Jos anomaliset havainnot kasvavat se voi olla merkki paradigman kriisistä, mutta ei johda automaattisesti paradigman korvautumiseen uudella paradigmalla. Paradigman vaihtumista täytyy edeltää tieteenkriisi. Tieteenkriisi ei ole Kuhnin mukaan kriisi sen varsinaisessa merkityksessä, vaan myönteinen tieteenfilosofian käymistila?  Tieteenkriisissä esiintyy Kuhnin mukaan useita vaihtoehtoisia vanhan paradigman korvaavia paradigmakandidaatteja. Voittajaksi päätyy yleensä paradigma, mikä saa taakseen suotuisimman politiikan ja retoriikan jne. Tämä siis olisi yksi merkki tieteen rationaalisuuden pelisäännöistä.

Kuhnin mukaan tiede ei kuitenkaan tarjoa mitään valmista mallia rationaalisuudelle. Paradigma on itse ikään kuin oman luokkansa jäsen ja alkio samanaikaisesti ja tällöin rationaalisuutta on arvioitava jonkin uniikin paradigman osoittamaa rationaalisuutta arvioimalla. Kuhnin mukaan luonto pitää kuitenkin huolta siitä, etteivät järjettömät paradigmat pääse valtaan.

Popperin mukaan kriittinen asenne ja rationaalisuus ovat synonyymeja. Popper korostaa falsifiointikriteeriä ja teorian testausta tieteen rationaalisuuden perusteina. Teoriaa testattaessa pyritään ikään kuin kumoamaan se. Tässä on kuitenkin se ongelma, ettei teorian testaaminen ja pakonomainen kumoaminen ole enää välttämättä kovin rationaalista.

Popper pitää Kuhnin normaalitiedettä huonona asiantilana, mikä voi kyllä olla totta, mutta on haitaksi tieteen kehittymiselle. Popperin mukaan paradigmojen hallinta ei poista tieteen yleisiä rationaalisuuden vaatimuksia. Rationaalisuuden lähteitä ovat Popperin mukaan kriittinen ajattelu, säälimättömät kumoamisyritykset, luovuus ja tieteen (paradigmojen) kumoamisyritykset. Popper ja Lakatos pitävät Kuhnin tiedekäsitystä irrationaalisena. Jokainen paradigma on standardeineen omanlaisensa uniikki paradigma, sanoo Lakatos. Uusi paradigma vain lyö itsensä ja omat standardinsa läpi ja pyyhkii vanhan paradigman pois tieteen kartalta. Toisaalta Lakatos ei hyväksy Popperin ajatusta virheellisen teorian tunnistamisesta empiiristen testien avulla. Lakatos ehdottaa paradigman korvaamista tutkimusohjelman käsitteellä, jota sitten testattaisiin ja tulkittaisiin se joko edistyväksi tai degeneroituvaksi. Rationaalisuuden ihanne ei löydy tutkimusohjelmistakaan, koska ne ovat edistyviä/degeneroituvia vain suhteessa toisiinsa.

Paul Feyerabend julistaa omana rationaalisuuden ohjelmanaan ajatusta ”everything goes” eikä oikein hyväksy Kuhnin ajatusta normaalitieteestä. Samoin Kuhnin erotus tieteen teorioiden itsepintaisuuden ja arvioinnin tosistaan. Kuhnin teoria ei kävisi näin edes historialliseksi malliksi tieteen kehittymisestä.  Feyerabendin mukaan tiedettä ei saa sitoa johonkin paradigmaan.

Verronen puolustaa Kuhnia irrationaalisuus syytöksiä vastaan Kuhnin teoriasta löytyvillä viidellä arvokonstellaatiolla. Teorian yksinkertaisuus (luonnollisuus), teorian (ala) laajuus, teorian tarkkuus teorian hedelmällisyys ja teorian johdonmukaisuus (koostumus). Teorian eri ominaisuuksia voidaan soveltaa ajassa ja tilanteen mukaan. Teoria elää ikään kuin kohteensa mukana tietyissä puitteissa tai käsityskyvyn rajoissa. Ihmisen täytyy kyetä ratkaisemaan ensin elämässä ilmenevät samantyyppiset ongelmat kuin tieteessä vastaantulevat, muuten itse toimija kärsii tai vahingoittuu. Näin ollen myös ongelmanratkaisu on mielekästä perustua rationaaliseen valintaan ratkaistavista ongelmista. Kekesin mukaan ongelmien hierarkia koostuu elämän ja reflektion ongelmista. Popperhan oli asettanut aiemmin rationaalisuuden kriteeriksi ongelman ratkaisukapasiteetin. Minimalistinen teoria rationaalisuudesta on täten ongelman ratkaisukapasiteetti elämän ongelmien suhteen. Kaikkein minimalistisin (Roemer) näkökulma rationaalisuuteen on kuitenkin se, että rationaalista ajattelua määrittää vain identiteetin laki, ristiriidan kielto ja jotkin loogiset päättelysäännöt. Martin Hollisin mukaan tähän edelliseen pitää lisätä vielä modus ponens -päättelysääntö. Toisaalta tällaisten rationaalisuuden perusteiden yksi puolustaja ”relativistisesta leiristä”, Peter Winch on huomauttanut, että logiikkakin on yhteydessä elämänmuotoon.

Erna Oesch

Totuus ja metodi hermeneutiikassa

Pilatuksen kysymys Jeesukselle kuvaa pikemminkin totuuden lähdettä kuin sen sisältöä. Artikkelissa käsitellään hermeneuttista totuuden käsitettä Francis Baconin (1561 – 1626) eräisiin ajatuksiin perustuen. Baconilainen tieteenihanne ja ajatukset ovat edustaneet ristiriitoja ja toisaalta hermeneutiikan muotoutumista historiallisesti, mutta myös totuuden paradigman merkittävää murrosta.

Bacon ajatteli, että ”Tieto on valtaa”, josta on muodostunut kuuluisa fraasi. Toisaalta nykypäivän ekologisten ongelmien taustalla on tunnistettu olevan Baconin välineellinen luotosuhde. Tällaisissa näkemyksissä Baconin ajattelu on kuitenkin irrotettu aikansa kontekstista ja osuu siksi myös harhaan.

Totuuden historiaa ajatellen Bacon ajatteli yhä nykypäivän tieteenfilosofian näkökulmasta antoisasti siten, että totuus ja metodi ovat yhtä. Bacon arvosteli Aristoteleen logiikkaa ja sen deduktiivista metrodia ja syllogistista päättelyä. Miksi Bacon on sitten tärkeä hermeneuttisen totuuskäsitteen muotoutumisen näkökulmasta.

Totuus ja metodi ovat yhtä -ajatus on johdettavissa Antiikkiin. Pyhien kirjoitusten tulkinta oli ja on ehkä edelleen sidottu kirkon dogmaattiseen traditioon. Martin Lutherin mukaan ”Pyhät kirjoitukset ovat oma tulkitsijansa” ja tämä kuvaa jokaisen tulkinnan tekijän ainutkertaisuutta ja oikeutta tehdä tulkintoja tulkinnan kohteesta esimerkiksi pyhistä kirjoituksista.

Wilhelm Diltheyn (1833 – 1911) mukaan Schleiermacherin filosofinen, filologinen ja teologinen tietämys luovasti yhdistämänä loi pohjan hermeneutiikan yleisille periaatteille. Ei ole olemassa (tuolloin 1800-luvun alussa?) yleistä hermeneutiikkaa, vaan normijärjestelmiä, jotka erityishermeneutiikkoina ohjaavat teologisia, kirjallisuuden ja lain tulkintoja.

Yleinen hermeneutiikka oli Schleiermacherin ajatuksissa hengentieteiden aseman määrittelyä luonnontieteiden rinnalla. Ensinnäkin hän erottaa toisistaan ymmärtämisen ja tulkinnan. Tulkintaa on kieliopillista ja teknistä tai psykologista tulkintaa. Ymmärtäminen on taito, kuten Aristoteleella, jota voi opettaa.

Totuus kuuluu Schleiermacherin hierarkiassa Pyhien tekstien (Raamatun) totena pitämiseen. Näin käsitys totuudesta on yksipuolinen ja kuvaa metafyysistä totuutta, jota ei voi sen enempää todistaa oikeaksi tai niiden totuutta kieltää. Hänen dialogisen periaatteen totuuskäsitys on kuitenkin metafyysistä totuuskäsitettä paljon rikkaampi. Schleiermacher korostaa kielen merkitystä välittäjänä, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät. Nykypäivänä puhuttaisiin Oeschin mukaan tekstuaalisten tosiasioiden paljastamisesta.

Schleiermacher ymmärtää yksilöllisen tavoittamattomuuden ja tarjoaa ratkaisuksi divinaatiota. Tällöin totuudentapahtumassa yksilö kykenee itseymmärryksensä välityksellä ymmärtämään toisen yksilöllisyyttä ja oivaltamaan toisen edustaman totuuden omaan kokemusmaailmaansa. Dilthey menee Schleiermacheria pidemmälle kehittäessään hengentieteille oman dispositionsa luonnontieteiden rinnalla. Diltheykin välttää totuudesta puhumista puhuen mieluummin metodista, ymmärtämisestä ja merkityksestä.

Totuus ei metodi – periaate perustuu Martin Heideggerin ja Hans Georg Gadamerin ajatuksiin. Metodi edellyttää kohteen etäännyttämistä objektivoimista. Tämä on toinen hermeneuttisista päänäkemyksistä totuuden ongelmaan. Gadamer vetoaa Aristoteleen filosofiaan ja Aristoteleen fronesis-käsitteeseen (käytännöllinen järki). Esimerkiksi taideteos voidaan nähdä sekä etäännytettynä esteettisen arvioinnin kohteeksi että dialogin kohteena, jolloin pyrimme etsimään taideteoksesta vastausta nykypäivänä sen omana aikanaan esittämiin kysymyksiin.

Nykypäivänä Gadamerin anti voisi olla tieteen tehtävien näkemisenä vaikkapa tieteen päämäärien edistymisen sijaan ihmisen olemassaoloon ja kykyyn ymmärtää itseään omassa olemisessaan.  Meidän ymmärryksemme mukaan on mahdotonta kääntää kehityksen pyörää taaksepäin. Tajuamme tämän kun ihmettelemme teknologian huikeaa kehitystä ja joudumme luopumaan ehkä terveyden ihanteesta tai uskosta luonnon hallintaan. Sen sijaan voisimme etsiä omaa paikkaamme luonnossa ja kykyä etsiä totuutta.

Steinar Kvale

The Social Construction of Validity

Validiteetti on tieteessä liitetty mittaamisen kohteen luotettavuuteen, eli siihen että mitataan ylipäätään oikeaa asiaa. Validiteetti on Kvalen mukaan keskeinen käsite sosiaalitieteiden metodologiassa. Kvalitatiivisen tutkimuksen esiin nousun myötä validiteetin asemaa on kyseenalaistettu suhteessa empiirisen, kvantitatiivisen tutkimuksen traditiosta peräisin oleviin validiteettikäsityksiin. Kvale keskustelee validiteetista postmodernin tiedonkäsitteiden kontekstissa.

1. Reliabiliteetin kolminaisuus, validiteetti ja yleistäminen

Reliabiliteetti, validiteetti ja yleistäminen ovat muodostaneet modernin sosiaalitieteen pyhän kolminaisuuden. Mitä näillä käsitteillä voidaan sitten eri yhteyksissä tarkoittaa, on kulttuurisidonnaista. Luotettavuus voidaan yhdistää dokumenttien viralliseen luotettavuuteen tai kertojan informaation luotettavuuteen jne., kun niillä voidaan toisessa yhteydessä tarkoittaa empiiristen kokeiden tms. luotettavuutta.

Postmodernissa tieteessä on monia ja kompleksisia tapoja vakuuttua tiedon luotettavuudesta ja erotetaan tieto ns. ei-tiedosta. Korrespondenssiteoria (tai sen tähteet) on paljolti käytössä totuuden mittarina. Tosiasiat siis vallitsevat ihmismielestä riippumatta. Kielen ja niitä koskevien faktojen tulee vastata tosiaan jne.  Universaalien totuuksien olemassaolo ei sulje Rosenaun mukaan pois paikallisia totuuksia. Tätä käytetään eräänä postmodernin tieteen tieteellisen tiedonhankinnan mahdollisuutta koskevana argumenttina.

2. Validiteetti ja totuus

Normaalisti validiteetilla on totuttu viittaamaan totuuteen ja väitteen oikeellisuuteen. Sosiaalisessa konstruktionismissa puhutaan käsitteen rakennevaliditeetista. Tämä liittyy teoreettisten käsitteiden, kuten älykkyys tai autoritaarisuus, mittaamiseen.  Käsitteiden erilaisilla mittaustavoilla ja käsitteiden välisten suhteiden loogisella analyysillä pyritään varmistumaan validiteetista.

3. Validiteetti postmodernissa kontekstissa

Postmodernin maailman on koettu menettäneen uskonsa objektiivisesti havaittavissa olevaan maailmaan. Tämän sijaan puhutaan esimerkiksi ”yliluonnollisista itse itseensä viittaavista merkeistä”. Usko objektiiviseen realismiin on horjunut, mikä oli aiemmin modernin tieteen ainoita perustavia asioita. Postmodernissa kontekstissa ei objektiiviseen todellisuuteen ja tiedonhankintaan suhtauduta enää annettuna. Toisaalta myöskään Jumala ei käy tieteellisen tiedon kriteeriksi, kuten ehkä vahvasti kärjistäen sanottuna oli vielä positivistisen tieteenkäsityksen aikana.

4. Validiteetti käsityötaidon laatuna

Niin kuin esimerkiksi Glaserin & Straussin kehittämässä Grounded teoriassa validiteetti nähdään käytännön tutkimusta tehdessä eräänlaisena käsityötaitona. Tutkija ikään kuin siivilöi tiedon esiin tutkimuskohteestaan eri vaiheiden avulla, joita käyttää järjestelmällisesti, joskin tilanteen mukaan oivaltavasti soveltaen. Tutkimuksen validiteetti koskee kysymyksiin ”mitä” ja ”miksi” vastaamista ennen kuin pyritään vastaamaan kysymykseen ”kuinka”. Esimerkiksi valokuvia tutkittaessa voidaan kysyä, kertovatko valokuvat totuuden, vai pyrkivätkö ne luomaan illuusion ihan jostain muusta kuin totuudesta.

5. Kommunikatiivinen validiteetti

Kommunikatiivinen validiteetti vaatii tiedolta dialogisuutta ja edustaa likimääräisiä arvioita annetusta sosiaalisesta todellisuudesta, mutta sisältää keskustelua sosiaalisesta todellisuudesta. Se, mikä on luotettavaa havainnointia, perustuu tutkimukseen osallistujien puheen tai diskurssin luotettavuuteen.

6. Pragmaattinen validiteetti

Pragmaattinen validiteetti on toteennäyttämistä. Pragmatisteille totuus on mitä hyvänsä mikä johtaa meidät tekemään tekoja, jotka tuottavat haluttuja tuloksia.

7. Validiteetti kysymyksenä validiteetista

Validiteettia voidaan arvioida yleisesti edellisten kuuden validiteetti-kriteerin perusteella, eli sitä mistä tieteellisen tiedon validiteetti muodostuu ikään kuin metatasolla. Onko tiedon perustana absoluuttinen Jumala, vai jokin muu? Kysymys Jumalasta tiedon validiteetin kriteerinä voi tosin vaikuttaa tässä yhteydessä absurdilta, mutta kuten sanottu se oli yhteydessä historialliseen positivistiseen tieteenperinteeseen, tai siihen mitä nimitystä historiallisesta empiirisestä sosiaalitieteestä ja filosofiasta sitten halutaankin käyttää. Ajatus on joka tapauksessa Jumalan käyttö tieteen luotettavuuden perustana, ei varsinaisesti pystytä osoittamaan jotakin tiettyä tieteellistä suuntausta, jossa näin olisi yksipuolisesti menetelty? Artikkelissa on pyritty argumentoimaan validiteetin demystifioinnin puolesta, validiteetti on yhteydessä esimerkiksi tavallisen arkielämän tarkasteluun, eikä se ole jotain empiirisesti yliluonnollista temppujen tekemistä.  

Lähteet:

Heikkinen L. T., Huttunen Rauno, Kakkori Leena, Tynjälä Päivi 2006. Totuuden ongelma. Teoksessa Hannu L. T. Heikkinen, Esa Rovio ja Leena Syrjälä (toim.): Toiminnasta tietoon. Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat. Kansanvalistusseura 2006.

Huttunen, Rauno 2008. Science as a touchdown of rationality – eli löytyykö tieteestä malli rationaalisuudelle. Luento: http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/ratio_luento2.html.

Kvale, Steinar 1995. The social construction of validity. In Qualitative Inquiry 1995 1 (1), 19 – 40.

Oesch, Erna 1994. Totuus ja metodi hermeneutiikassa. Filosofinen niin & näin aikakauslehti 3/96.

Töttö, Pertti 2000. Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määrällisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.  

Vehkavaara, Tommi 1997. Huijauksia vai konstruktioita? Filosofinen niin & näin aikakauslehti 4/97.